6-7.1.2007

Matka alkoi hyvin. Saara ei istunutkaan toisten eväiden päälle. 15 yli 1 tapasimme Nikkilän monitoimihallin sinisten seinien sisällä. Oltiin siirrytty Sipoon aikavyöhykkeelle. Tunnelma oli niin kutkuttava, että maanalaisen hallin jokainen kello seisahtui. Vartin ulkoilu, kriisi-palaveri ja kentälle.
Jännitys oli käsin kosketeltavaa. (Vaikka Eeva yrittää jälkeenpäin kieltää kaiken)

Espoon tyttäret saivat vastaansa LUC:n nameimmat misut. Alku sujui valmentaja Ville ”Kummajätkä” Kivisen mukaan hyvin, puoliväli oli perseestä ja loppu ihan OK. Pojat katsoivat ihaillen Eevan kovia otteita kentällä, Nepen kiihkeitä heittokäden liikkeitä, sekä Hannan sulavia liikkeitä.
Pelin saldona: surulliset 0 dyykkiä (Iina: no ei tarvinnu dyykkiä, me vietiin koko aika!), 8 maalia ja VOITTO!!!!! Loppuringissä meinasi espoolaisilta tulla itku, kun lahtelaiset jatkoivat vain tarinoimista ja käänsivät veistä haavassa (”…viimeksi hävittiin teille 12-1, mitä on tapahtunut?...”)

Väliajalla Anna peilasi ja meikkasi, muut täyttivät valtavia vatsojaan.

Perinteinen alkulämmittely, kriisi-palaveri ja vastustajaksi Turun konkari-typykät. Tehtiin vuorotellen pisteitä, Turulla oli kova puolustus ja Lahdella HYVÄ YRITYS!! Vaihtopenkillä ihmeteltiin: ”Miten me pelataan näin hyvin?” ja lopulta peli kaatui alusta asti vaivanneeseen uskonpuutteeseen lukemin 8-6.
Maalipaikka toimi hyvin, mutta katkon jälkeiset hyökkäykset olivat surkeampia kuin Mettiksellä on koskaan nähty. Jos henkilökohtaiset virheet poistettaisiin ja keskittyminen saataisiin huippuunsa, ensikerralla Lahti liikkuu, TURKU JÄÄTYY!

Maajoukkueinfon jälkeen lähdettiin ”kevyelle” iltapalalle PizzaServiceen. Eevalla oli suuri halu päästä takaisin turvalliselle koululle rankkoihin jatkobileisiin iltis-luokkaan. ”Meno kävi niin kovaksi, että nousin pöydälle tanssimaan Iinan ja Kipan seuraan”, sanoi Neppe.
Rankkojen jatkobileiden seurauksena ja yöllisten kikattelujen perusteella, saimme seuraamme vastuussa olevan Jukan Vaasasta ”Hei noilla toisilla on peli klo.9.00 joten kääntäisittekö volumea vähän pienemmälle? saatte ensimmäisen varoituksen.” Vaikka se olikin huumoria, otimme sen tosissamme. Emmehän haluaisi Lahdelle (entistäkin) huonompaa mainetta. Hiljaisuus kesti hetken aikaa, kunnes: ”Kuka pieras? Hyi mikä haju, Saara sulje se makuupussis!!” Myöskin luokan toisesta nurkasta kuului eräiden epämääräistä kiherrystä ja makuupussien suihkintaa. Kesken yötä havahduttiin ääniin jotka tulivat Eevan suunnasta: ”Antakaa leipää, apua! Voi v**tu, ANTTI!!” taisi se jotain ruotsiakin siihen söpistä.

Sunnuntai-aamu ja kello ei edes yhdeksää. Kipa, Iina ja Neppe keräävät kimpsunsa ja kampsunsa ja suuntaavat kohti hallia muiden jäädessä nukkumaan. Aamusuihku kuulemma teki terää ja aamupalat nautittiin pelejä katsellessa. Kun muutkin raahautuivat koululta (ja olivat saaneet ilmoituksen että pitäisi lähteä) oltiin valmiita sunnuntain peleihin. Ensimmäiseksi vastaan asettuisi Leki, joista suurin osa oli tuntemattomia naamoja. Pelasimme todella häröä peliä, mutta voitto kuitenkin tuli lukemin 11-2. Leki oli murskattu, ainakin toistaiseksi.

Tatu taklasi meidän avainpelaaja Nepen (”Näin niitä naisia isketään”) juuri ennen tärkeintä matsia, siispä kipeytynyttä hauista verrytellessä alkoi seuraavaan matsiin valmistautuminen. Ylös, ulos ja lenkille. Kaikkia jännitti taas. Vastaan asettui meidän ehkä kovin vastus, Sipoon SOS. Varauduttiin veriseen, erittäin kovaan ja tasaiseen peliin. Mutta jotain kummaa tapahtui. Hetken kuluttua taululla oli lukemat 4-0 Sipoon hyväksi. Pelissä eteneminen oli ainakin meille äärimmäisen vaikeaa. Tuntui ettei hauista tullut mitään, aina jokin oli tukkimassa kentällä tai ei juostu loppuun asti. Heitotkaan eivät aina menneet kohdalle ja tiputuksia tuli. Omaa peliä ei saatu lainkaan käyntiin, mutta saatiin silti pingerrettyä 2 maalia, ja näin ollen hävisimme 8-2. Yritys oli kuitenkin kova, vaikka peli ei edennytkään toivotun mukaisesti. Ennen peliä luvattiin myös, että jokaiseen kiekkoon dyykitään ja yritetään loppuun asti. Eipä niitä dyykkejä näkynyt, eikä aina jaksettukaan yrittää loppuun asti. Peli oli yhtä sähellystä, edes valkku-Lipeltä ei löytynyt mitään sanottavaa, joka olisi voinut auttaa meidät pulasta. Toivottavasti jokainen oppi pelistä jotain, ainakin sen, mitä ei kannata tehdä ja miettisi itsekseen miten tulisi toimia ensikerralla. Tästä on hyvä jatkaa kohti toista viikonloppua, jolloin ollaan vieläkin parempia ja pelataan hyvin yhteen (joskus jopa puoli kahteen.) Treeneissä ei lusmuilla ja treenataan kovaa, niin peleissäkin.

Kiitos kaikille mukana olleille ja erityiskiitos valmentajillemme Kärpälle ja Villelle.

Kiitos ja kumarrus,
-Neppe, Kipa ja Iina.
( Takaisin | kommentti(a) )